Miksi se on niin vaikeaa? Miksi sitä jännittää niin paljon? Ja kuitenkin olisi parempi hoitaa koko asia. Muuten jää ikuisesti hymyilemään toisen astuessa huoneeseen. (Ja hymyilee kuin vähäjärkinen..)

Kun ajatteleekin häntä, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. (Öh, kliseistäkö muka?) Tunnit, ne harvat yhteiset, kuluu tuijotellessa ja haaveillessa. Tai miettiessä närkästyneensä sitä, ettei toinen tullut taaskaan tunnille. Mokomakin lintsari.

Mutta kun on niin erilainen kuin se toinen. Nuorempi, ujompi. Melkein kuin eri planeetalta. Siksi sitä ei uskallakaan puhua toiselle. Pelkää niin kovasti sitä, että toinen nauraisi katketakseen ja sitten kertoisi vielä muillekin kuinka typerä se nuorempi on.

Huomenna olisi taas yksi uusi mahdollisuus. Ennalta jo 99,999... prosenttisesti käyttämättä jääväksi tiedetty. Ja sitten sitä taas ajattelee, että miksen tehnyt sitä, ei voi olla niin vaikeaa, muutama hassu sana. Eikä kuitenkaan usko omiin mahdollisuuksiinsa. Odottaa vain, että toinen sanoisi jotain. Ja sehän voisi tapahtua vain jossain ihmeen rinnakkaistodellisuudessa.