Miksi se on niin vaikeaa? Miksi sitä jännittää niin paljon? Ja kuitenkin olisi parempi hoitaa koko asia. Muuten jää ikuisesti hymyilemään toisen astuessa huoneeseen. (Ja hymyilee kuin vähäjärkinen..)

Kun ajatteleekin häntä, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. (Öh, kliseistäkö muka?) Tunnit, ne harvat yhteiset, kuluu tuijotellessa ja haaveillessa. Tai miettiessä närkästyneensä sitä, ettei toinen tullut taaskaan tunnille. Mokomakin lintsari.

Mutta kun on niin erilainen kuin se toinen. Nuorempi, ujompi. Melkein kuin eri planeetalta. Siksi sitä ei uskallakaan puhua toiselle. Pelkää niin kovasti sitä, että toinen nauraisi katketakseen ja sitten kertoisi vielä muillekin kuinka typerä se nuorempi on.

Huomenna olisi taas yksi uusi mahdollisuus. Ennalta jo 99,999... prosenttisesti käyttämättä jääväksi tiedetty. Ja sitten sitä taas ajattelee, että miksen tehnyt sitä, ei voi olla niin vaikeaa, muutama hassu sana. Eikä kuitenkaan usko omiin mahdollisuuksiinsa. Odottaa vain, että toinen sanoisi jotain. Ja sehän voisi tapahtua vain jossain ihmeen rinnakkaistodellisuudessa. 

Rakastan. Rakastan tanssimista ja tulen varmaan aina rakastamaankin. Miten ihanaa onkaan, kun pääsee hetkeksi irti kaikesta todellisesta, on vain musiikkia ja liikettä. Miten hyvältä tuntuukaan tanssiessa ja varsinkin silloin, kun tietää onnistuvansa hyvin siinä. Hymy herkeää väistämättä kasvoille. Tuntee itsensä vahvaksi, eläväksi, näkyväksi.

Ja sitten musiikki loppuukin ja palaa takaisin maan pinnalle. Arjen huolet ja ahdistus vyöryvät päälle, raskaamman tuntuisina kuin ennen. On jälleen lähes näkymätön. Pikkuinen höpsö tyttö, joka unelmoi mahdottomasta, ja joka  huomaa kerran toisensa jälkeen olevansa mahdoton, ja ettei  onnistukaan siinä missä haluaisi.

Miksi unelmoida mahdottomasta? Miksi kuluttaa aikaansa ja energiaansa sellaiseen, jonka tietää turhuudeksi? Miksi piehtaroida epätoivon tunteessa, kun tietää, että sen aiheuttaa itse järjettömyydellään? Ja vaikka kyse ei olisikaan mahdottomista unelmista, ei uskalla tehdä mitään unelmiensa toteutumiseksi, koska pelkää satuttavansa itseään. On liian arka, epävarma. Eihän näkymätön voi tehdä mitään rohkeata, ei häntä kuitenkaan huomioitaisi.

 

Koulussa menee miten menee. Tämän jakson keskiarvoksi taitaa tulla tasan kahdeksan. Eipä ole ennen niin alhaista keskiarvoa ollutkaan. Mutta kyllä se siitä vielä lähtee nousuun, kun on enemmän suosikkiaineita. Sääli vaan kun ei tuosta vanhojentanssikurssista anneta numeroarvosanaa, erinomainen olisi lähes sataprosenttisen varmasti taskussa. No, tuleepahan kuitenkin yksi kurssi.

Kurssisaldo on seitsemän jakson jälkeen 33. Kahdentoista jakson jälkeen se lienee 63. Viimeiselle vuodelle jää siis 12-18 kurssia, riippuen uudenmallisesta kurssitarjottimesta ja omista valinnoista. Ja hirveän täysiä jaksojakaan ei kirjoitusten takia viitsisi ottaa. (Tosin onpahan tänäkin vuonna täysi jakso ja ruotsin kirjoitukset, mutta minkäs voi kun on niin paljon kursseja, joita tarjotaan kerran vuodessa eli jotka täytyy ottaa silloin kuin ne tarjotaan.

En ole edes varma mitä kirjoitan pakollisena. Ensi kevään keskipitkä ruotsi lähtee kyllä vapaaehtoisena. Lyhyt matematiikka kolmannen syksyllä, sekä äidinkieli ja historia kolmannen keväällä ovat pakollisten listalla, mutta entäpä se pitkä kieli? Ranska vai englanti? Ranska, jonka kirjoittaa vaan 400-500 ihmistä, ja jonka pisterajat hipovat toisinaan taivaita vai  englanti, jossa en yllä parhaimistoon sitten millään ja saavuttaisin juuri ja juuri keskinkertaisen arvosanan? No, kevääseen asti on aikaa päättää. Pitää nyt katsoa mitä arvosanoja kursseista tippuu.